Päätin jo lukion kolmosluokan syksyllä, että aion pitää välivuoden. Olin saanut tarpeekseni opiskelusta ja siihen liittyvästä kiireestä ja stressistä. Ajattelin, että välivuotena aion tehdä juuri niitä asioita, joita haluan: levätä, lukea kirjoja, kirjoittaa, matkustella, viettää paljon aikaa läheisteni kanssa, rikkoa rajojani ja kokeilla uusia asioita. Tehdä kaikkia niitä asioita, joista olen aina unelmoinut, mutta joihin ei ole ollut tarpeeksi aikaa, jaksamista ja/tai rohkeutta. Toisin sanoen halusin elää täysillä ja juosta täysillä päin seiniä. On parempi saada kunnolla turpaan seinältä kuin olla törmäämättä ollenkaan - pelata varman päälle.
Lukiossa kaikki tuntui varmalta. Oli tietyt aikataulut, unelmat, joita kohti suunnata, vanhempien taloudellinen tuki ja turva. Minun ei tarvinnut kuin keskittyä koulun käyntiin, uuden oppimiseen ja ajatteluni laajentamiseen. Vapaa-ajan pystyin käyttämään, miten halusin. Elämä oli jatkuvaa oivaltamista, virrassa uimista ja omien rajojen tutkimista. Pienten hyppyjen hyppäämistä kohti tuntematonta. Tuntematonta, johon sisältyy kaikki mahdollisuudet ja vaarat. Mukavuusympyräni ulkopuolinen alue, johon kätkeytyy kaikki maailman tutkittavat ja tutkimattomat asiat. Oli helppo ottaa muutama askel kohti tuntematonta ja palata takaisin aidatun ympyrän sisäpuolelle. Ympyrän sisällä on turvallista olla, sillä kaikki on taattua, varmaa ja ennaltamäärättyä. Sellaista oli lukiossa: varmaa, turvallista, mutta myös pieniä seikkailuja tuntemattomassa. Mutteivat pienet seikkailut pelottaneet. Minulla oli aina ympyräni, jonne palata lepäämään, pohtimaan ja hengittämään tuttua ilmaa.
Sitten syksy tuli ja koulut ja työt alkoivat, muttei vielä minulla. Kesän lämpö ja rentous jäivät pikku hiljaa taakse. Luonto aloitti oman työnsä ja niin myös ihmisetkin. Kun koulut alkoivat ja ihmiset elivät arkeaan, minulla ei ollut hirveästi suunnitelmia. Tiesin vain sen, että lähden 90% varmuudella vapaaehtoistöihin tammikuussa. Mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Rupesin käymään harrastuksissa, tekemään satunnaisia vapaaehtoistöitä ja seikkailemaan arjen keskellä. Menin esimerkiksi mukaan paistamaan lettuja Vapiksen teltalle Joen yöhön ja auttamaan Karu Karnevaalin keikan järjestelyissä Kuusankoskelle. Elämä tuntui pysähtyneeltä. Into oli vaihtunut tyhjyyteen samaan aikaan kun valkolakki vaihtui pipoon. Tunsin itseni ja elämäni hetken aikaa merkityksettömäksi. Mietin, että mitä järkeä asioissa on. Mitä järkeä elämässä on. Vai onko siinä järkeä.
Päätin aloittaa työnhaun. Otin askeleita pikku hiljaa kohti tuntematonta aluetta. Aloin katsomaan työpaikkailmoituksia netistä, soittamaan ja kirjoittamaan eri työpaikkoihin. Moniin viesteihin ei vastattu tai vastattiin vain, että sieltä otettaisiin yhteyttä, jos yhdelle käsiparille olisi vielä tarvetta. Ymmärsin nopeasti, että lukiopohjalta on vaikea päästä tiettyihin työpaikkoihin. Käytännössä lukiopapereilla voi päästä esimerkiksi siivoksi, feissariksi, postinjakajaksi, henkiökohtaiseksi avustajaksi, puhelinmyyjäksi, tiskariksi, kaupan kassalle, kahvilaan ja niin edelleen. Suhteilla voi toki päästä vaikka minkälaisiin työpaikkoihin. Lopulta pääsin tekemään siivojan keikkatöitä. Ennen ensimmäistä keikkaa olin intoa täynnä. Pääsisin oppimaan ja kehittymään. Kuitenkin keikan jälkeen olin rättiväsynyt ja mietin, etten halua siivota enää koskaan. Tunne kuitenkin vaihtui katsoattuani Ensemble, c`est tout [Kimpassa] - elokuvan. Se kertoo varakkaasta naisesta, joka ryhtyy siivoojaksi. Hän tutustuu töidensä kautta upeisiin ihmisiin ja toisten sotkuja siivoamalla, hän siivoaa omiaan. Johdatuksen mukana hän päätyy keittiöön apulaiseksi, ystävänsä mummon hoitajaksi ja lopulta seurustelemaan ystävänsä kanssa. Lopulta hän perustaa ravintolan kumppaninsa kanssa. Siivoaminen voi johtaa vaikka mihin.
Tunsin aluksi ylpeyttä ja ajattelin, että haluan tehdä vain tiettyjä töitä. En toki haluakkaan tehdä siivojan töitä lopun elämääni, mutta tällä hetkellä se on juuri sopiva homma meikäläiselle. Siivotessa voin pohtia elämääni, siivota ajatuksiani ja ennen kaikkea oppia työelämän pelisäännöt. Oppittuani työelämän pelisäännöt, voin miettiä, että pelaanko niillä säännöillä vai luonko omani. Luonko oman tapani tehdä töitä ja elää.
Työnhaku ei ollutkaan niin helppoa kuin luulin, mutta yksinkertaista se on. Ei tarvitse kuin etsiä netistä työpaikkailmoituksia, laittaa viestiä, hakea työpaikkaa ja käydä eri työpaikoilla paikan päällä kysymässä, että "saanko töitä?". Yksinkertaista, muttei helppoa. Jossain vaiheessa rupesin miettimään, että miksi yritän edes hankkia töitä. Miksi teen töitä. Alussa ajattelin, että saan rahaa tekemällä töitä ja voin säästää unelmiani varten. Voin tehdä mitä tahansa hommaa kunhan rahaa irtoaa. Sellainen ajattelumalli alkoi ahdistaa minua suunnattomasti. Aloin laskemaan rahojani ja ahdistumaan ajatuksesta, etten saisi töitä. Silloinhan en saisi rahaa enkä voisi säästää unelmiani varten. Raha, raha ja raha. Olen kuitenkin korviani myöten täynnä tuon tyyppistä raha-ajattelua. Sitä, että pitää tienata lisää ja lisää, jotta voi tehdä mitä haluaa vapaa-ajallaan. Jotta voi ostaa esimerkiksi kalliita lomamatkoja, omakotitalon ja tavaroita, jotka jäävät pölyttymään kaapin pohjalle.
Miksi sitten haluan saada töitä? Eräässä Vapiksen perjantaissa pastori puhui työstä ja sen merkityksestä. Hän kertoi, että hän oli kysynyt eräältä tuttavaltaan, miksi hän tekee töitä. Tuttava oli vastannut, että "jotta saan rahaa". Pastori jatkoi kyselyään kysymällä, miksi hän haluaa rahaa. Jotta hän voi elää. Miksi hän haluaa elää? Jotta voisi tehdä töitä. Aikamoinen noidankehä sanon minä. Rupesin ajattelemaan asiaa uudelleen uudessa valossa. Ehkäpä päivän valossa. Kysymys ei olekaan siitä, että miksi teen töitä vaan siitä, että miksi teen elämässä ylipäätänsä erilaisia asioita. Teen erilaisia asioita, jotta voin oppia tuntemaan itseni syvemmin, kehittää ja käyttää taitojani, olla kosketuksissa heikkouksieni ja vahvuuksieni kanssa, antaa oman kädenjälkeni maailmalle ja saada lisätietoa eri asioista. Mutta myös, jotta voin laajentaa maailmankuvaani, saada suuria oivalluksia, jotka mullistavat elämääni ja ennen kaikkea, jotta voin hypätä piiitkän hypyn kohti tuntematonta. Poistua mukavuusympyrästäni ja katsoa, miten omat jalkani kantavat. Nähdä millaisia maisemia on aidan toisella puolella ja haistella onko siellä ilma helpompi hengittää. Siitä syystä halusin ja haluan edelleen tehdä töitä: samasta syystä kuin teen muitakin asioita elämässäni.
Odotan innolla ja uteliaana uusia siivouskeikkoja, mutta yritän hankkia myös muunlaisia töitä myöhemmäksi ellei Jumalalla ole muita suunnitelmia minun varalleni. Saatan mennä työkokeiluun kuukaudeksi, jos Suomen byrokratia antaa siunauksensa sille. Jos ei, aina on muita mahdollisuuksia, joita tavoitella. Tuntematon on täynnä mahdollisuuksia. Eikä elämässä ole kiire. Tärkeintä ei ole tehdä paljon töitä vaan se, mitä tekee, miten tekee ja millä asenteella. Ihminen voi loppupeleissä tehdä mitä tahansa töitä ja nauttia siitä. Se riippuu siitä, minkälainen asenne on töitä kohtaan. Toki jotkut työt tuntuvat nautinnollisimmilta kuin toiset, mutta jokaisesta työstä voi nauttia ainakin hiekan jyväsen verran. On myös tärkeää miettiä, mikä merkitys työllä on. Tekeekö töitä rahan takia vai koska on elämän jano. Koska haluaa oppia, oivaltaa, kehittyä ja nauttia. Toki rahalla pystyy tavoittelemaan unelmiaan, muttei sen tulisi olla työn päällimäisin motiivi. Muuten työ alkaa maistumaan [ihan] paperilta.
Siinä taas pureskeltavaa joksikin aikaa :D !!! Herättikö postaus ajatuksia? Kerro ajatuksesi ja mahdolliset oivalluksesi kommenteissa. Ihan kaikenlaiset ajatukset, aivopierut ja vaikka delfiinin pierut ovat tervetulleita!!! Toivotan upeaa, aurinkoista, oivaltavaa ja rakkauden täytteistä päivää JUST sulle <3 Ehkä myös rahan täytteistä ;)
