Tällä hetkellä olen tosiaan Puolassa tekemässä vapaaehtoistöitä. Tiedätte siis, mikä on seuraavan postaukseni aihe.
Tavoitelkaa unelmianne. Rakastakaa täydestä sydämmestanne. Nauttikaa jokaisesta hetkesta. Nähdään pian!
I wrote this post after my working trainee in the Autumn of 2016, but I decided to post it now. Somehow I forgot this post. But also I have noticed while writing that writing doesn't require lots of time but processing what you wrote does. Maybe I needed time to process. This post might be last posts in Finnish, because I start to write mainly in English. That is why this post is important for me. But also because it symbolizes change. I dont know what kind of change. Lets make it a good one.
At the moment, I am volunteer in Poland, so you know what is the next subject of my post ;)
Go after your dreams. Love from the bottom of your heart. Enjoy every little moment. See you soon!
Mietin kuumeisesti, mitä tekisin syksyllä. Muutamat ystäväni aikoivat mennä työkokeiluun eli tutustumaan itseään kiinnostavaan työpaikkaan tai alaan pariksi kuukaudeksi, maksimissaan kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Aluksi yritin saada kokopäiväistä palkkatyötä, mutta hatarin tuloksin. Tein siivojakeikkatyötä, mutta koska ei ollut keikkoja ei ollut myöskään töitä. Päätin etsiä työkokeilupaikan.
Minulla oli mielessäni monta mahdollista työkokeilupaikkaa; kaupunginteatteri, Punainen risti, Karjalan Heili... Katselin myös kaikki mahdolliset työkokeilupaikat Joensuun kaupungin sivuilta. Ainoastaan yksi niistä herätti mielenkiintoni. Tunsin sydämessäni vetoa siihen paikkaan. Tuntui siltä, että minun on tarkoitus mennä sinne. En tiennyt miksi, mutta päätin siitä huolimatta seurata sydämeni ääntä.
Laitoin viestiä kehitysvammaisten päivätoiminnalle. Samaan aikaan laitoin viestiä muihinkin paikkoihin ja rukoilin Jumalalta johdatusta, että päätyisin juuri siihen paikkaan, jonne minun kuuluukin päätyä. Sain viestin kehitysvammaisten päivätoiminnalta, Vastasin viestiin, vierailin siellä ja vein TE-toimistoon työkokeilulomakkeen. Asia oli sillä selvä. Mietin, että mitähän tästä tulee. Kuitenkin halusin tietää millaisia kehitysvammaiset ovat. Aikaisemmin kun näin kehitysvammaisen kadulla, en tiennyt miten reagoisin, Tietämättömyys hämmensi ja pelotti minua. Siksi päätin lähteä ottamaan selvää kehitysvammaisista. Oppimaan reagoimaan heihin sopivalla tavalla.
Kaikki alkoi 10.10. Muistan, että ensimmäinen päiväni oli kaikista kauhein. Minulla ei ollut mitään tietoa, miten heidän kanssaan tulisi toimia tai, mitä minun kuuluisi tehdä. Oli kiireistä ja minusta tuntui, etten saanut muodostettua joihinkin asiakkaisiin yhteyttä. Paikka oli muutenkin uusi ja tuntematon.
Totuin kuitenkin nopeasti työpaikkaani ja asiakkaisiini. Eri asiakkaat tulivat eri päivinä. Toiset tulivat kerran viikossa ja toiset tulivat joka päivä. Opin myös pikku hiljaa tuntemaan jokaisen asiakkaan yksilönä. Jotkut olivat puheliaampia ja toiset eivät puhuneet ollenkaan. Joidenkin asiakkaiden kanssa muodostui yhteinen kieli apuviittomista eli puhetta selittävistä viittomista [eivät ole osa virallista viittomakieltä]. Parissa päivässä opin lähes parikymmentä apuviittomaa. Opin nopeasti, koska minulla oli motivaatiota oppia. Joidenkin asiakkaiden kanssa en pystynyt kommunikoimaan ilman apuviittomia. Tuntui upealta, kun asiakas ymmärsi, mitä tarkoitin.
Aamuherätykset olivat rankkoja, mutta väsymys vaihtui intoon, kun jumppasimme ja tanssimme. Asiakkaat olivat myös väsyneitä, mutta lopulta he olivat innoissaan ja nauroivat, tanssivat ja hymyilivät. Jokainen näytti oman tanssiliikkeensä. Se oli hauskaa!
Kerran olimme lenkillä ja ehdotin, että mentäisiin heittämään lehtiä ilmaan. Eräs asiakas innostui ja heitimme yhdessä lehtiä kuin pikku lapset. Mutta sitähän me olimmekin: pikku lapsia, joista maailman hauskin asia oli heittää lehtiä ilmaan.
Pääsin kokeilemaan monenlaisia taitoja ja osaamistani työkokeiluni aikana. Pidin muun muassa musiikkihetkiä. Ensimmäisellä kerralla meillä ei ollut koskettimia eikä kitaraa. Annoin jokaiselle oman pienen soittimen. Minä lauloin ja soitin bongoja. Se ei ollut täydellistä eikä hyvin suunniteltua, mutta se oli aitoa ja rakkaudella tehtyä. Se innosti asiakkaita soittamaan lujempaa ja lujempaa. Näin monien kasvoilla hymyn, mikä motivoi minua pitämään uusia musiikkihetkiä ja muutenkin käyttämään taitojani. Esiinnyin myös kehitysvammaisten päivätoimintayksiköiden Halloween-juhlassa. Minä ja ystäväni lauloimme kaksi disneylaulua [minä "pelottavassa" halloween asussa]. Asiakkaat taputtivat ja tanssivat innoissan,
Muistan myös yhteiset askartelu- ja leipomishetket, erimielisyydet, jotka sovittiin ja hauskat elokuvat.
Muistan myös ihanat lounas- ja teehetket työkavereideni kanssa. Ne hetket, jolloin pysähdyimme toistemme äärelle keskustelemaan elämääkin suuremmista asioista. Keskustelimme rakkaudesta, kohtalokkaista kohtaamisista, suurista unelmista, menneisyyden haavoista, omien rajojen rikkomisesta ja ihmisten rooleista. Mietimme muun muassa ihmisen ensikohtaamista rakastamansa henkilön kanssa. Millainen se on? Sitä kuinka joskus rakkaus syttyy nopeasti ja joskus hyvin hitaasti. Rakkaus toimii silloin kun se haluaa.
Minulla oli myös suuri kunnia tutustua moniin upeisiin ihmisiin. Pääsin kuulemaan selviytymistarinan, joka muutti kyseisen ihmisen elämän. Vastoinkäymisen jälkeen, hän on nauttinut jokaisesta hetkestä ja päivästä. Eikös se ole aika loogista, sillä koskaan ei tiedä milloin on ihmisen viimeinen päivä tai hetki.. Kuulin myös monenlaisia viisauksia:
"elämä on lahja."
"ollaan sitten hulluja."
"Me [kehitysvammaiset] olemme kuin kaikki muutkin ihmiset."
"Kehitysvamma ei ole sairaus".
Millaisia "he" [kehitysvammaiset] sitten olivat? He olivat kuin ketkä tahansa meistä: he syövät, käyvät vessassa, unelmoivat, rakastuvat, innostuvat, nauravat ja itkevät. Kehitysvamma voi vaikuttaa ihmisen oppimiskykyyn ja ulkonäköön, muttei sydämeen. Asiakkaat olivat todella aitoja ja jokainen oma persoonansa. Kun he eivät haluneet jotain, he sanoivat, etten halua. Se helpotti elämäämme. Monet olivat myös hyvin rakastavia. Sain kuukauden aikana enemmän haleja kuin koko syksyn aikana. Minulle myös sanottiin lähes päivittäin, kuinka mukava ja ihana olen. He eivät piilottaneet rakkauttaan. Elämän on liian lyhyt piilotteluun.
He olivat myös suuria opettajia minulle. Opin, että joskus on hyvä elää rauhassa, hitaasti ja yksinkertaisesti nauttien elämän pienistä iloista. Eräs asiakas sanoi syödessään, ettei meillä ole minnekkään kiire.
Välillä kysyin, että mitä he haluaisivat tehdä. Jotkut halusivat vain istua. Joku taas sattoi lukea lehteä tai kuunnella musiikkia. Se oli heille suuri nautinto. Joskus ei tarvitse tehdä mitään suurta. Voi vaan istua, olla ja nauttia olemassaolosta.
Oli päivä 4.11, minun viimeinen päiväni töissä. Kirjoitin työkavereilleni kirjeet bussissa matkalla töihin, Kuuntelin viimeisen kerran moldovalaisen naisen haitarinsoittoa kävellessäni kadulla. Katsoin Onni-kahvilan lounaslistan ja annoin lumipisaroiden pudota kasvoilleni. Työpaikalla katselin pitkään jokaista asiakasta, jotta muistaisin tarkkaan jokaisen heistä. Joimme yhdessä pullakahvit ja minä soitin ja lauloin. Kysyin jokaiselta asiakkaalta ja työnkaveriltani palautetta, jotka he kirjoittivat isolle paperille. Päätin kuintenkin lukea palautteet vasta kotona, sillä rupeaisin muuten itkemään. Sain myös asiakkailta muistoksi itse tehdyn avaimenperän, kortin sekä yhdeltä työkaverilta kehitysvammaisten kirjoittaman ja kuvittaman runokirjan. Kun poistuin työpaikaltani, olin täynnä rakkautta ja mielenrauhaa. Olin antanut heille palan sydäntäni ja he minulle omastansa.
Kotona luin palautteen ja itkin. Olin niin koskettunut kokemuksestani. Sohvalla istuessani mietin, että joskus tärkeintä ei ole maailmaa muuttavat suuret teot vaan ihmisiä koskettavat pienet teot.
With love DIFFERENT EINSTEIN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti